Saarna 12. sunnuntai helluntaista "Itsensä tutkiminen"

Jeesus sanoi ylipapeille ja kansan vanhimmille:
    ”Mitä te tästä sanotte? Eräällä miehellä oli kaksi poikaa. Hän meni toisen luo ja sanoi: ’Poikani, mene tänään viinitarhaan työhön.’ ’En minä halua’, poika vastasi. Sitten hän kuitenkin tuli toisiin ajatuksiin ja meni.
Isä meni toisen pojan luo ja sanoi tälle saman. Poika vastasi: ’Menen kyllä, isä’, mutta ei mennytkään. Kumpi näistä kahdesta teki, mitä hänen isänsä tahtoi?”
    ”Edellinen”, he vastasivat.
    Jeesus sanoi:
    ”Totisesti: portot ja publikaanit menevät Jumalan valtakuntaan ennemmin kuin te. Johannes avasi teille vanhurskauden tien, mutta te ette uskoneet häntä. Portot ja publikaanit sen sijaan uskoivat, ja vaikka te sen näitte, te ette jälkeenpäinkään tulleet katumukseen ettekä uskoneet häntä.” Matt. 21: 28-32

Luulot pois. Älä kuvittele. Siihen voisi tiivistää tämän sunnuntain kolme raamatuntekstiä. Ensiksi kuulimme Jobin kirjan sanoja, jossa otetaan luulot pois Jumalan suhteen. Kun Job sai vihdoin kohdata Jumalan, hän häpesi puheitaan ja katui niitä tomussa ja tuhkassa. Hän tajusi, ettei hän ollut ymmärtänyt Jumalasta yhtään mitään – jumalanpelostaan ja hyvästä elämästään tunnettu mies.  Vaikuttaa siltä, että Jumalasta on turha esittää mitään väitteitä. Jos jotain sanomme, tulemme häpeämään sitä. Sitten kuulimme Paavalin sanoja Roomalaiskirjeestä, jossa hän ottaa luulot pois oman itseni suhteen.  En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo. Kyse ei ole siitä, että meistä jokainen tunnistaa tilanteen, jossa on joskus tullut toimineeksi tavalla, jonka tietää vääräksi. Paavalin mukaan ihmisessä on jatkuva, syvä ristiriita: ”Sisimmässäni minä iloiten hyväksyn Jumalan lain, mutta siinä, mitä teen, näen toteutuvan toisen lain, joka sotii sisimpäni lakia vastaan.” Jos Job opettaa, ettei pieni ihminen voi tietää Jumalasta oikein mitään, Paavali näyttää, että pienen ihmisen pieni sydän on sekin selittämätön eikä siitä ota selvää, mikä voima sitä lopulta ajaa. Olemme myös oman itsemme suhteen neuvottomia. Vihdoin päivän evankeliumissa itse Jeesus ottaa meiltä luulot pois, kun haluamme sanoa lähimmäistemme jumalasuhteesta jotakin. Hän kertoo kahdesta pojasta joista toinen lupasi tehdä mitä isä pyysi, mutta ei sitten sitä tehnytkään, ja toinen poika kieltäytyi tekemästä, mutta sitten kuitenkin teki. Miten tämä pitää ymmärtää? Vähintäänkin se tarkoittaa sitä, että on turha tuomita ihmisiä ulkokuoren tai heidän ääneen lausumiensa periaatteiden pohjalta. Niiden joukossa, jotka sanovat uskovansa, voi olla niitä jotka eivät tosiasiassa usko, ja julkijumalattomien joukossa voi olla todellisia uskovaisia. Ei kai muuten voi ymmärtää Jeesuksen sanoja fariseuksille: ”Totisesti: portot ja publikaanit menevät Jumalan valtakuntaan ennemmin kuin te.”

Meidät on siis saatettu hämmennyksiin. Jos otamme tämän sunnuntain Raamatun tekstit todesta, emme uskalla sanoa mitään Jumalasta, emme uskalla lausua arvioita saati tuomioita lähimmäistemme hengellisestä tilasta emmekä uskalla edes itsestämme sanoa juuri mitään. Kuinka uskallan sanoa toiselle: ”tee parannus” kun en ihan tiedä, olenko itsekään tehnyt? Käykö meille niin kuin sille filosofille josta Aristoteles kertoo, että hän lopulta katseli vain peukaloaan ja ajatteli että on parasta olla sanomatta mistään mitään? Se ei vaikuta kristilliseltä ratkaisulta.  Tällä hämmennyksellä Jumalan tarkoitus ei ole vaivuttaa meitä uneen vaan ravistaa meitä hereille. Hän ei tahdo saattaa meitä vaikenemaan, vaan avata huulemme ylistämään häntä.

Hattulan Pyhän Ristin kirkko on näkyvä todiste kristillisestä todellisuudenkäsityksestä. Tämän kirkon seinät ovat täynnä merkkejä ja tarinoita, jotka herättävät meissä uteliaisuutta, ihmetystä ja iloa. Kertomukset ja tapahtumat, jotka on kuvattu kirkon seinille, muistuttavat Jumalan suurista teoista. Niissä meille puhuvat viiden vuosisadan takaiset ihmiset kokemuksestaan siitä, miten Jumalan hyvyys ympäröi heitä. Arkinen todellisuus, jota he elivät, oli kovempaa ja karumpaa kuin mitä se meillä on – ajatellen vaikkapa lääketieteen ja teknologian kehitystä. Heidän uskonkäsityksensä oli meidän mielestämme paikoin lapsellista (uskoivatko he oikeasti pyhään Kristoforokseen?) mutta nämä kuvat maalattiin kirkon seinille täysin tosissaan. Oliko heidät saatettu hämmennyksiin? Olisiko heidän ollut parempi jättää nämä seinät tyhjiksi, koska mistään ei voi sanoa mitään varmaa? Olisiko meidän parempi kuunnella tämän päivän raamatuntekstejä jossakin modernissa kirkossa, sellaisessa, jossa on vain suuri, valkoiseksi maalattu tila?

Ehkä meidän aikamme ihminen tarvitsee suuren ja pelkistetyn tilan. Arjessa meitä ympäröi informaatiotulva, erilaiset tuotteet ja merkit. Ympäristö on täynnä kuvia lehdissä, televisiossa, internetissä…Moderni, hiljainen ja pelkistetty kirkko on ehkä meille tarpeen, että voimme – niin kuin sunnuntain otsikko sanoo – tutkia itseämme. Viidensadan vuoden takaisella ihmisellä oli päinvastoin. Hänen arkensa oli korutonta, tuskin kotona oli monia kauniita esineitä, ei kirjoja eikä kuvia. Hän eli kenties koko elämänsä tässä Vanajan rannalla eikä matkustellut satojen kilometrien päähän. Kun hän tuli tähän kirkkoon, hänelle avautui toinen maailma. Tämän kirkon seinät julistivat hänelle: sinun elämässäsi on jotain enemmän!

Uskon, että tähän Jumalan luulot pois – ohjelma tähtääkin: näe enemmän! Jumala on suurempi kuin mitä sinä olet kuvitellut. On ihan hyvä että hetkeksi pistät kätesi suullesi ja häpeät puheitasi, mutta avaa silmäsi ja näe, miten Jumala on paljon, paljon suurempi kuin mitä uskalsit pienessä mielessäsi kuvitella. Ja tämä näky täyttää sinut paitsi hämmästyksellä ja kunnioituksella, myös hykerryttävällä ilolla.

Myös itsensä tunteminen voi olla iloista – sen jälkeen kun on luulot otettu pois. Sama Paavali, joka kuvasi ihmisenä olemisen sietämätöntä ristiriitaa, sanoo toisaalla: ”Jos joku luulee tietävänsä jotakin, hänellä ei vielä ole oikeaa tietoa.  Mutta jos joku rakastaa Jumalaa, hänet Jumala tuntee.” (1. Kor. 8:2-3) Minä en kykene luotaamaan sieluni syvyyksiä, mutta Jumala tuntee minut. Tässä kirkossa istuva katselee koko ajan kolmea itsensä tuntemisen kuvaa. Oikealla näette kuvan ihmisestä Jumalan luomana. Välittömästi sen vieressä oikealla seinällä on kuva syntiinlankeemuksesta ja ihmisen häpeästä. Nämä muodostavat ensimmäisen kuvan. Olen syntinen ihminen. Toinen kuva on alttariseinän vasemmalla puolella. Viimeinen tuomio: pelottava kuva. Miten minulle käy Jumalan tuomion edessä? Tärkein itsensä tutkimisen kuva on kuitenkin keskellä, alttarin ikkunan yläpuolella. Siellä Isä Jumala pitää Ristiinnaulittua Jeesusta sylissään. Tärkein itsensä tuntemisen totuus on se, että Jumala tuntee sinut . Jumala näkee sinut ja katsoo sinua Kristuksen kautta. Kristus kantoi synnin, kuoleman ja kaiken pimeyden ja epätoivon ristillään. Ne hän on kantanut niin täydellisesti, että kun Isä Jumala katsoo sinua Kristuksen läpi, hän näkee sinut kauniina ja täydellisenä. Jumala tuntee sinut, ja iloitsee näkemästään.

Kun meiltä on myös viety kaikki mahdollisuus lausua tuomioita toisistamme ja määritellä, kuka on uskovainen ja kuka ei, sekin voi olla iloinen ja vapauttava totuus. Toisesta ihmisestä ei voi koskaan olla varma. Tämä on tällä hetkellä suomalaisessa yhteiskunnassa ahdistava ja pelottava asia. Turun terrori-iskun jälkeen suomalaisten luottamus siihen, että Suomi on turvallinen maa – lintukoto, niin kuin on sanottu – on horjunut ja joidenkin kohdalla jopa kokonaan kadonnut. Toisesta ihmisestä ei voi koskaan olla varma. Emme voi tietää, tapahtuuko kohta jälleen jotakin kamalaa. Me olemme niin tottuneet siihen ajatukseen, että voimme hallita maailmaa, että on suorastaan mahdotonta sanoa ääneen: ei tällaisia tapahtumia voi täydellisesti estää! Vaikka lisäisimme poliisien määrää ja yhteiskunnan valvontaa niin, että jokaisen suomalaisen (tai suomessa asuvan) pitäisi ilmoittautua viranomaisille kerran tunnissa, jäisi monta minuuttia aikaa tehdä kauheuksia. Miten ankea olisi se yhteiskunta. Tällaisissa tapahtumissa vähemmälle huomiolle jää se, miten yllättävää hyvyyttä, yhteyttä ja luottamusta ihmisistä voi löytyä. Sen aistii niistä kuvista, joissa turkulaiset kantasuomalaiset ja maahanmuuttajat, kristityt, muslimit ja uskonnottomat, ovat yhtä järkyttyneitä ja surevat yhdessä tuon kauhean hetken uhreja. Hyvyyttä ei voi tuhota. Haluan lopettaa tämän yhteen suosikkirunooni, jonka on kirjoittanut Tommy Tabermann. Hän ei muuten koskaan tunnustautunut uskovaiseksi. Hänen runojaan lukiessani ajattelen usein, tunsikohan hänkään itseään tässä suhteessa kunnolla?

Sinun tulee tietää /ettet ole yksin. / Sinun tulee nähdä ja uskoa / että hyvät ihmiset ovat / ihmisten enemmistö.

Ummista silmäsi / ja ojenna kätesi pimeyteen, / ja tunnet miten kädet / etsivät käsiäsi / ja tarttuvat niihin.

Minä uskon - me uskomme

Tällä sivulla on mahdollista tutustua Suomen evankelisluterilaisen kirkon oppiin ja kannanottoihin. Voit selata Raamattua, Katekismusta tai kirkon Tunnustuskirjoja tai perehtyä kirkon ajankohtaisiin kannanottoihin.

Hattulan seurakunnassa on mahdollista perehtyä kristillisen uskon perusteisiin esim. Uskonkysymysten pohdintaryhmässä, joita kokoontuu aika ajoin.

Uskon hoitamista varten on myös jokaviikkoinen messu.

Kuva Hattulan kirkosta kesäasussa