Saarna kappalaisen virkaanasettamismessussa 22.10.2017 Hattulan kirkossa

(kahdentenakymmenentenä sunnuntaina helluntaista, saarnan edellä evankeliumiteksti Joh. 9: 24-38)

Väärin sammutettu!  – Onhan se periaatteessa hienoa, kun syntymästään saakka vuosikymmeniä sokeana elänyt ihminen saa näkönsä, mutta kun sen Jeesuksen piti sotkeutua tähänkin ja parantaa sapattina ja vielä väärällä tavalla!  Fariseukset ovat tikahtua kiukusta.  Heille ei riittänyt Jumalan käsky ”Muista pyhittää lepopäivä”, vaan he olivat tehneet kymmenittäin omia käskyjään ja kieltojaan siitä, miten lepopäivä on pyhitettävä ja mitä silloin ei saa tehdä.  Taikinan tekeminen lepopäivänä, sapattina, oli nimenomaan kielletty, mutta Jeesus oli parantaessaan sekoittanut tahnan, jonka siveli sokean silmiin – siis taikinan tekemistä ihan selvästi – ja kun sokea sitten pesi tahnan pois, hän sai näkönsä.  Olihan se suuri ihme.  Ja kun näkönsä saanut mies vielä huomauttaa fariseuksille, että Jeesuksen täytyy olla Jumalasta, kun kykeni sellaiseen, näillä kilahtaa ja mies saa kyytiä.  Kengänpohjan kuva takamuksessaan ulos heitetty mies tapaa Jeesuksen uudestaan, ja vasta silloin hänelle valkenee, kuka hänen parantajansa on.

Fariseukset eivät voineet kiistää, että suuri ihme oli tapahtunut, mutta sittenkin he vastustivat Jeesusta.  Entä me?  Me emme olleet tuon ihmeen silminnäkijöinä emmekä paikalla näkönsä saaneen miehen kuulustelussa – siitä on pitkä aika.  Mikä on Raamatun sanoma meille nyt?

Kun kuulen Evankeliumista Johanneksen mukaan tämän kertomuksen, kuulen varoituksen, kehotuksen ja lohdutuksen sanat.  Evankeliumi on hyvä sanoma, ja se on kirjoitettu, jotta uskoisimme, ja ”ilomme tulisi täydelliseksi”, mutta kun kuulemme hyvän sanoman Jeesuksesta, kuulemme myös maailman pimeydestä ja epäuskosta.

Näkönsä saanut mies ei ensin oikein tiennyt, kuka Jeesus on, tiesi vain nimen ja sen, mitä Jeesus oli saanut aikaan:  ”Minä, joka olin sokea, nyt näen.”  Luin äsken Raamatusta vain pitkän kertomuksen loppuosan, jossa parantunutta kuulustellaan ja hänet heitetään ulos.  Jo ennen kuulustelua mies kuitenkin arveli, että Jeesus on profeetta – ei ennustaja vaan ihminen, joka elää lähellä Jumalaa.  Kun fariseukset saivat varmistetuksi, että näkönsä saanut mies todella oli siihen asti ollut sokea koko ikänsä, he ottivat miehen puhutteluun ja painostivat häntä puhumaan Jeesuksesta pahaa.  Ihmeelle fariseukset eivät enää voineet mitään, mutta he painostivat miestä, jotta tämä ei puhuisi hyvän profeetan tekemästä ihmeestä.  Ehkä näkönsä saaneen miehen ei edes tarvitsisi puhua pahaa hyväntekijästään; ehkä fariseuksille olisi riittänyt, jos mies olisi vähätellyt Jeesusta  – ja siinä kuulen varoituksen sanan Jeesuksen ystäville nykyaikanakin!  Niin kuin fariseukset painostivat tuota miestä parjaamaan tai ainakin vähättelemään Jeesusta, niin painostaa ja houkuttaa epäuskoinen maailma niitä, jotka ovat uskoneet hyvän sanoman Jeesuksesta:  ”Mitä sinä semmoiseen uskomaan, se on vanhanaikaista!  Tai vaikka olisitkin saanut elämäsi raiteilleen kun tulit uskoon, niin ei sitä Jeesusta tarvitse hehkuttaa!”  – Mutta näkönsä saanut mies piti pintansa, ei lähtenyt edes vähättelemään.

Mekin saamme varoa houkutusta vähätellä Jeesusta ja vähätellä Jumalan huolenpitoa.  Kristityn tuntee uskontunnustuksesta ”Jeesus on Herra”, eikä se ”Herra” tarkoita mitään herrakerholaista vaan kuninkaiden kuningasta, hallitsijaa.  Tänään käytämme messussa pitkää uskontunnustusta; siinä sanotaan, että uskomme ”yhteen Herraan, Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, joka on syntynyt Isästä ennen aikojen alkua, Jumala Jumalasta, valo valosta…”.  Kun Jeesus etsii kuulustelusta ulos heitetyn miehen niin että tämä ensi kerran näkee silmillään Jeesuksen, hän tajuaa, että Jeesus on Jumalan valtaistuimen luota lähtenyt Pelastaja.  ”Minä uskon, Herra”, sanoo näkönsä saanut ja vaipuu maahan Jeesuksen eteen, kunnioittaa Jeesusta niin kuin Jumalaa kunnioitetaan.  Jeesusta kuuluu kunnioittaa ja kehua; varo houkutusta vähätellä häntä!

Tästä varoituksen sanasta pääsemme suoraan kehotuksen sanaan:  anna Jeesuksen olla Herra ja kuningas, anna hänen hallita elämääsi, kysy Jumalan tahtoa äläkä omaasi!  Epäuskoiset sanovat tätä ”jeesusteluksi”, mutta ei se ole mitään turhaa jeesustelua.  Elämälläsi on suurempi tarkoitus kuin se, että toteutat itseäsi ja omia mielihalujasi kunnes tankkisi tyhjenee ja omat voimasi ovat lopussa.  Jumalalla on hyvä tahto sinua kohtaan; kysy siis hänen tahtoaan, kokeile edes – luovuta elämäsi hallinta hänelle.  Kristityn tuntee paitsi tunnustuksesta ”Jeesus on Herra” myös rukouksesta ”tapahtukoon sinun tahtosi”.  Tämän kehotuksen kysyä Jumalan tahtoa kuulen tämän päivän evankeliumista vastakohtaansa kätkettynä, kuin peilikuvana.  Fariseukset eivät lopulta edes yrittäneet kiistää, että Jeesus oli tehnyt suuren ihmeen, mutta silti he eivät uskoneet Jeesukseen, koska halusivat itse hallita ja päättää ja tehdä omia sääntöjään.

Epäuskossa ei pohjimmiltaan ole kyse siitä, että ihminen on epätietoinen tai epäilevä, vaan siitä, että ihminen ei halua totella Jumalaa.  Epäuskoinen ei halua Jumalan eikä oikeastaan kenenkään muunkaan hallitsevan itseään.  Ymmärrän kyllä, että myös vilpitön totuuden etsijä tai elämän kovien kokemusten katkeroittama ihminen saattaa olla epäuskoinen ja jumalankieltäjä, koska ei kykene todistelemaan Jumalaa itselleen ja muille.  Vaikka uskova kuinka vakuuttelisi, miten Jumala on auttanut, epäuskoinen torjuu sen tai keksii ”luonnollisen selityksen”, koska Jumalaa ei saa millään tempulla toimimaan uudestaan samalla tavalla.  Moni epäuskoinen haluaisi, että Jumala olisi kuin makeisautomaatti, niin että sopivaa kolikkoa käyttämällä ja oikeaa nappia painamalla saa toivotun tuloksen joka kerta – mutta jos sillä tavalla todella saisi Jumalan toimimaan ja hänen olemassaolonsa todistettua niin että epäuskoinenkin uskoisi siihen, niin minä lakkaisin uskomasta Jumalaan!  Vaikka jumalan olemassaoloa ei tarvitsisi epäillä, mitä iloa olisi luottaa olentoon, joka on niin pieni että on ihmisten määräiltävissä?  Sillä luottamuksesta ja Jumalan tahdon kysymisestä uskossa on pitkälti kysymys eikä siitä, että jostain syystä saa korvien väliin varmuuden jostakin totuudesta tai Jumalan olemassaolosta.  Siksi kuulen evankeliumista kehotuksen sanan:  kysy Jumalan tahtoa, anna hänen hallita elämääsi!  Melkoista rämpimistähän tällaisesta uskosta tulee, kun se Jumalan tahdon noudattaminen ja häneen luottaminen sujuu meiltä niin heikosti.  Juuri siksi evankeliumissa on lohdutuksen sana.  Kertomuksessa näkönsä saaneen miehen kuulustelusta tuo lohdutuskin vain on kätketty vastakohtaansa.

Fariseukset moittivat Jeesusta syntiseksi ja sanovat, etteivät tiedä, mistä Jeesus on peräisin.  Tavallaan he olivat oikeassa:  mistäpä he olisivat tienneet, mistä Jeesus on!  Jeesus on Jumalan Poika, taivaasta peräisin, taivaasta tullut, jotta hän synnitön, tulisi syntiseksi meidän takiamme, kärsimään meidän puolestamme!  Siinä pitkässä uskontunnustuksessa sanotaan Jeesuksesta:  ”…tosi Jumala tosi Jumalasta… …joka meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden astui alas taivaista, tuli lihaksi Pyhästä Hengestä ja neitsyt Mariasta ja syntyi ihmiseksi, ristiinnaulittiin meidän puolestamme Pontius Pilatuksen aikana.”

Lohdutuksen sanat ovat verisiä, mutta ne lohduttavat niitä, jotka Jumalan tahtoa kysyessään joutuvat kauhun valtaan:  eihän minusta ole tähän!  Fariseusten tahdon noudattaminen olisi vielä saattanut menetellä, kun olisi muistanut ettei sapattina saa tehdä taikinaa eikä sytyttää tulta (ja muutama kymmenen muuta sääntöä), mutta eihän kenestäkään kuolevaisesta ole rakastamaan Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistään niin kuin itseään!  Siksi on lohdutuksen sana, että Jeesus tuli syntiseksi, kärsimään synnin rangaistuksen meidän puolestamme.  Toki joudumme edelleen kärsimään töllöntöittemme seurauksista tässä elämässä, mutta Jumalan edessä olemme armahdettuja – ja jos seurakunnassa itse kukin muistaa olevansa armahdettu syntinen, voisi ainakin toivoa, että kohtelisimme toisiamme tasavertaisina toheloina.  Saat uskoa, että syntisi on annettu anteeksi, et siksi, että olet varmasti katunut tarpeeksi kyyryssä, vaan siksi, että Jeesuksen veri puhdistaa synnistä!  Jos sinusta tai minusta vuotaa verta, se veri vain likaa kaiken – Jeesus on ainutlaatuinen; häntä kannattaa kehua uudemmankin kerran.

Hattulan seurakunnan ilmoituksista olet saattanut lukea, että tässä messussa tapahtuu kappalaisen virkaan asettaminen.  Se ”virkaan asettaminen” on vielä kohtalaisen selkeää suomea, mutta mikä ihme on kappalainen?!  Onko sillä virka-asussaan joku kappa, jollaista muilla ei ole?  – Ei ole.  Nimitys ”kappalainen” tulee latinan sanasta, joka alun perin tarkoitti linnan tai hovin saarnaajaa.  Sanan merkitys on vuosisatojen kuluessa muuttunut, niin että Suomessa se tarkoittaa nykyään pappia, joka on valittu seurakuntaan vakituiseen työhön, mutta ei kuitenkaan johtavaksi papiksi eli kirkkoherraksi.  Kappalainen on siis töissä seurakunnassa pitkälti samanlaisissa hommissa kuin muutkin papit.

Seurakuntapapin työssä monipuolisuus ja epäsäännöllisyys on sekä riemu että riesa.  Kun kahta samanlaista työpäivää ei ole, niin eipä käy tylsäksi, mutta kun tehtäviä on vaikka minkälaisia, pappina joutuu usein ihmettelemään, mihin kaikkeen sitä teologiaa opiskeltuaan on muka pätevä, ja toteamaan, että oma osaaminen on puutteellista.  Kun tuskailin tätä seurakunnassa, jossa olin vuosia sitten väliaikaisesti kirkkoherrana, työtoveri lohdutti:  ”Eihän ne tuolla siviilimaailmassakaan oleta, että yksi ihminen on hyvä kaikessa!”  Toivon teidän seurakuntalaisten muistavan tämän.  Erityisen heikko kohtani on nimi- ja kasvomuisti, joten suokaa anteeksi, jos huomaatte, etten muista nimeänne vaikka olisin joskus kuullut sen.  Tämän heikkouteni paljastin jo viime keväänä työpaikkahaastattelussa, joten en ole millään viekkauvella enkä vääryyvellä tullut teidän huoneeseenne saarnaamaan, vaan oman kirkkovaltuustonne hyvän tahdon mukaisesti!

Jos olen jossakin asiassa vielä tohelompi kuin nimien ja kasvojen muistamisessa, niin eri tuotteiden valmistajien ja tuotemerkkien muistamisessa.  Muistan, että toistakymmentä vuotta sitten Suomessa mainostettiin pyykinpesujauhetta sanoilla, ettei se vaadi mitään muuta esikäsittelyä kuin elämän!  En kuollaksenikaan muista, minkä merkkistä pesujauhetta se oli, mutta ei sillä nyt väliä:  kun kuulet hyvän sanoman syntiesi anteeksiantamisesta ja kun Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri on kirkossa katettu pöytään, siinä on meille sellainen pesuaine, joka ei vaadi mitään muuta esikäsittelyä kuin elämän!

Jouni Salko, kappalainen

 __   __   __

 

Saarna yhdeksäntenätoista sunnuntaina helluntaista 15.10.2017 Tyrvännön kirkossa

saarnateksti Markus 12: 28-34
Muuan lainopettaja oli seurannut heidän väittelyään ja huomannut, miten hyvän vastauksen Jeesus saddukeuksille antoi. Hän tuli nyt Jeesuksen luo ja kysyi: ”Mikä käsky on kaikkein tärkein?”
Jeesus vastasi: ”Tärkein on tämä: ’Kuule, Israel: Herra, meidän Jumalamme, on ainoa Herra. Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi ja koko voimallasi.’ Toinen on tämä: ’Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.’  Näitä suurempaa käskyä ei ole.”
Lainopettaja sanoi hänelle: ”Oikein, opettaja! Totta puhuit, kun sanoit, että Herra on ainoa Jumala, ei ole muita kuin hän. Ja kun rakastaa häntä koko sydämestään, kaikella ymmärryksellään ja kaikella voimallaan ja rakastaa lähimmäistään niin kuin itseään, se on enemmän kuin polttouhrit ja kaikki muut uhrit.”
Jeesus näki, että hän vastasi viisaasti, ja sanoi hänelle: ”Sinä et ole kaukana Jumalan valtakunnasta.”

 

Minua viehättää tässä mainitussa lainopettajassa se, että kun hän oli syystä tai toisesta päässyt kuulemaan Jeesuksen käymää keskustelua fariseusten ja saddukeusten kanssa ja huomasi, että Jeesuksen puheissa oli hyvin koskettavaa viisautta, hänkin rohkaistu kysymään oman kysymyksensä. Joskus tämän askeleen ottaminen on ratkaisevaa. Tällä kertaa yhteinen ymmärrys löytyi vaikka usein heillä, jotka omasta mielestään tiesivät paljon, tilanne päättyi väittelyyn tai vihastumiseen.

Nyt myös kysyjälle avautui, että juuri rakkauden kaksoiskäsky ilmaisee elämästä sen olennaisimman, tärkeimmän, sen, mikä antaa merkityksen. Se luotaa syvälle perimmäisiin kysymyksiin ja vastaa niihin yksinkertaisesti. Kun sitä miettii, niin voi ajatella, että eihän tämän elämän pitäisi niin vaikeaa olla. Yksinkertaisesti vain rakastaisimme Jumalaa ja toisiamme ja kaikki olisi hyvin. Miksi me olemme tehneet tästä niin vaikeaa? Vai odotetaanko meiltä kuitenkin kohtuuttomia, sellaista, mihin emme yllä. Luulen, että tämä on meidän useimman kokemus. Joskus jo nuorena, kun innokkaasti etsi vastauksia elämän tärkeisiin kysymyksiin, joutui myöntämään, ettei tämä olekaan niin helppoa kuin voisi luulla. Kipuilua riitti, kun usein joutui huomaamaan, että sitä hyvää, mitä tahdon en tee ja se, mitä en tahtoisi, tapahtuu kuitenkin. Tämän todellisuuden kanssa joudumme yhä elämään. On helppo huomata, että itsekkyys ja aito rakkaus ovat pysyvästi toistensa vastakohdat. Omassatunnossamme Jumala kuitenkin laittaa meidät peilin eteen. Aina siihen ei ole mukava katsoa. Rakkauden käsky vaatii ihmistä unohtamaan itsensä. Omien kykyjen, voimien ja viisauden sijasta tulee luottaa Jumalaan. Häneen ihmisen tulisi suunnata sydämensä, mielensä, sielunsa ja voimansa.

Näin reformaation merkkivuonna lienee kohdallaan viitata tässä omantunnon kamppailussa Lutherin vahvaan kokemukseen, joka muodostui koko kirkon uudistuksen merkkikohdaksi.

Nuoren miehen kipuilut elämän tärkeimmän kysymyksen kanssa johtivat hänet ankaraan luostarielämään. Ajatuksena hänellä oli, että hän tekee kaikkensa, että voisi täyttää Jumalan tahdon. Näin Luther luostarivuosinaan tuli testanneeksi perinpohjin omien ansioiden riittävyyttä pelastuksen asiassa. Lainvaatimus sydämessään hän suoritti uskoaan ja mitä paremmin hän elämällään yritti kelvata Jumalalle sitä rauhattomampi hänestä tuli. Hän sai tässä apua sielunhoitajaltaan ja esimieheltään Johann von Staupitzilta, joka antoi ymmärtää, että todellinen katumus alkaa rakkaudella Jumalaan ja Jumalan tahtoon, vanhurskauteen. Vaikka tämä lohdutti Lutheria suuresti, ei se kuitenkaan avannut solmua siinä kysymyksessä, mistä ihminen voisi saada tuon vaaditun rakkauden, joka oli tien alkukohtana. Lutherin peruskysymyksenä oli kuinka löytää armollinen Jumala tai toisin sanoen miten ihminen voi saavuttaa yhteyden Jumalaan ja levollisuuden mieleensä? Hänen tätä miettiessään heräsi hänessä jälleen, kuten usein ennenkin, suorastaan (intohimoinen) viha sitä julmaa Jumalaa kohtaan, joka vaati aina rakkautta, mutta teki kuitenkin tuon rakkauden luoduilleen aivan mahdottomaksi. Lutherin löytö syvän kamppailunsa jälkeen luostarin askeettisessa tornikammarissa oli se, että ihminen ei voi koskaan omalla yrittämällään täyttää Jumalan tahtoa vaan siihen on kokonaan toinen tie. Kun hän tulee tuntemaan, että hänestä ei todellakaan löydy sitä hyvää, mitä Jumala vaatii ja minkä raamattu osoittaa elämän tärkeimmäksi asiaksi, hän saa sen lahjaksi Jumalalta uskon kautta. Roomalaiskirjeen sanat: Vanhurskas on elävä uskosta, valasivat hänelle Jumalan rakkauden kasvot. Koska Jumala on rakastanut meitä, mekin voimme rakastaa häntä ja toisiamme.

Rakkaudella on ollut aina hintansa. Myös Jumalan rakkaudella. Isämme, Luoja, rakastaa kärsivää maailmaa äärettömän paljon. Sen vuoksi hän lähetti Poikansa maailmaan ja luopui hänestä. Jeesus Kristus kulki uhrautuvan rakkauden tien loppuun asti. Hän antoi elämänsä, jotta meillä olisi rauha Taivaallisen Isämme kanssa ja yhteys häneen. Puhumme Ristin rakkaudesta. Suurinta käskyä ei voi täyttää, jos pitää kiinni omasta edusta, jos kieltäytyy rististä.

Risti on Jumalan uhrautuvan rakkauden, armon tunnus. Armo kohdistuu niihin, joilta puuttuu kaikki: oma hyvyys, oma viisaus ja omat voimat. Ristin rakkaus ulottuu nälkäisiin, vähäisiin, syntisiin, itsekkäisiin ja pahoihin – meihin. Ristin rakkaus antaa anteeksi ja rohkaisee eteenpäin. Se kutsuu myös toteuttamaan tehtävää, joka on vielä kesken. Lainaan vielä pari lausetta Lutherin tekstiä: Omistettuasi uskossa Kristuksen, jonka kautta olet vanhurskas, ryhdy sitten rakastamaan Jumalaa ja lähimmäistä. Huuda avuksi, ylistä, kiitä ja tunnusta Jumalaa, tee hyvää lähimmäisellesi ja palvele häntä ja täytä velvollisuutesi. Nämä ovat todella hyviä tekoja. Ne purkautuvat esiin sellaisesta uskosta ja sydämestä, joka on iloinen siitä, että meillä on anteeksiantamus lahjana Kristuksen kautta.

Mitä voisimme tehdä, jotta syntyisi sovinto ihmisten kesken ja maailmamme olisi oikeudenmukainen ja parempi elää? Keinoja on monia, ja rakkaus on kekseliäs. Olennaista on, että juuri minä etsin tavan auttaa heitä, jotka nyt kärsivät ja unohdetaan. Näin tehden ja toisen sijaan asettuen, huomaa, että itsekin muuttuu. Itsekeskeisyyden tilalle tulee yhteys, vääryys muuttuu oikeudeksi, viha vaihtuu rakkaudeksi, koston sijalla on anteeksianto. Silloin Jumala hyvyys ja armo saavat tilaa – niin minussa ja sinussa kuin siellä kaukanakin.

Joka kerran kun rukoilemme ”tapahtukoon sinun tahtosi” rukoilemme itsellemme voimaa rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä kuin itseämme. Kun lisäämme rukoukseen sanat ”niin maan päällä kuin taivaassa” rukoilemme, että kaikkialla maailmassa, jokaisen ihmisen, kansan ja kansakunnan kohdalla voisi toteutua Jumalan hyvä tahto.

Me ymmärrämme, että käskyissä on ilmaistuna elämän oma laki. Sekä käskyjen rikkomisen että niiden noudattamisen seuraukset ulottuvat paljon laajemmalle kuin vain ihmiseen itseensä. Ne heijastuvat myös perheeseen ja yhteiskuntaan sukupolvesta toiseen. Itsensä rakkaudessa heikoksi tunteva saa lohdutusta siitä, että Jumala rakastaa. Hän voi elää tästä rakkaudesta ja antaa sen virrata eteenpäin. Kirkon tehtävä on kulkea ihmisten rinnalla, tukea heitä ja muistuttaa siitä, että jokainen ihminen on Jumalan kuva ja sellaisena mittaamattoman arvokas.

Virpi Järvinen, kirkkoherra

__   __   __

Saarna enkelien sunnuntaina, mikkelinpäivänä 1.10.2017 Hattulan kirkossa

saarnateksti Matteus 18: 1-10
Opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja kysyivät: ”Kuka on suurin taivasten valtakunnassa?”
Silloin Jeesus kutsui luokseen lapsen, asetti hänet heidän keskelleen ja sanoi:
”Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan. Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa. Ja joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut. Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänen kaulaansa pantaisiin myllynkivi ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.
Voi tätä maailmaa ja sen viettelyksiä! Viettelysten täytyy kyllä tulla, mutta voi sitä ihmistä, jonka kautta ne tulevat! Jos kätesi tai jalkasi viettelee sinua, hakkaa se poikki ja heitä pois. Onhan parempi, että käsipuolena tai jalkapuolena pääset sisälle elämään, kuin että sinut molemmat kädet ja jalat tallella heitetään ikuiseen tuleen. Ja jos silmäsi viettelee sinua, repäise se irti ja heitä menemään. Onhan parempi, että silmäpuolena pääset sisälle elämään, kuin että sinut molemmat silmät tallella heitetään helvetin tuleen.
Katsokaa, ettette halveksi yhtäkään näistä vähäisistä. Sillä minä sanon teille: heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja.”

 

”Meidän Mikko tarvitsee ainakin kahdeksankymmentä suojelusenkeliä!”  ‒ Näin tokaisi noin viisivuotiaana Mikon isosisko, joka oli sitä mieltä, että rasavilli pikkuveli mellasti niin päättömästi, ettei ihan muutama suojelusenkeli riitäkään.

Montako suojelusenkeliä sinä tarvitset?

Riittääkö sinulle yksi suojelusenkeli, vai pitäisikö heitä olla kaksi?  Vai tarvitsetko heitä kokonaisen komppanian  – vai arveletko pärjääväsi kokonaan ilman, kun olet jo kasvanut isoksi?

 

Kun kuukausi sitten aloitin työni Hattulan seurakunnassa ja tulin työpöytäni ääreen, huomasin ikkunalaudalla taulun, jonka joku oli jättänyt siihen, tutun näköisen.  Kuvassa on pieni tyttö taluttamassa vielä pienempää poikaa huonokuntoista kävelysiltaa pitkin kuohuvan kosken yli.  Taustalla, kuvan vasemmassa yläkulmassa, salamat leimahtelevat synkällä taivaalla.  Lasten takana on siivekäs, hyvin pitkäkasvuisen ja pitkähiuksisen naisen näköinen olento, blondi pitkässä valkoisessa yöpuvussa.  Elämäni varrella olen nähnyt taulun monet kerrat monenlaisissa paikoissa.  Tiedän, että tämä kuva on monille ihmisille hyvin merkityksellinen, kuva suojelusenkelistä varjelemassa vaarallista siltaa ylittäviä lapsia.  Olen antanut taulun olla ikkunalaudalla.  Seurakunnan kappalainenkin tarvitsee suojelusenkelinsä, ainakin yhden  – vaikka suoraan sanottuna tuon taulun kuva on vähintäänkin yksipuolinen.  Pitkänhuiskea, siivekäs blondi ei vastaa minun käsitystäni siitä, millaisia enkelit ovat.

Jos mielikuvasi enkelistä on kiiltokuva, jossa pieni, siivekäs pallero nojaa pilveen, tai jos mielikuvasi suojelusenkelistä on pelkästään se siltaa ylittäviä lapsia varjeleva kultakutri, en ihmettele ollenkaan, jos olet isoksi kasvettuasi lakannut uskomasta enkeleihin tai ainakin hylännyt ajatuksen, että tarvitsisit oman, henkilökohtaisen enkelin.  Mihin sitä nyt omillaan toimeen tuleva aikuinen nainen tai raavas mies palleroenkeliä tarvitsisi tai 250-senttistä vaaleaverikköä, jolla on siivet selässä?!  En minä ainakaan usko sellaisiin!  En usko siihen pilven päällä istuvaan parrakkaaseen setäänkään  ‒ mutta uskon Jumalaan ja toivon, että suojelusenkeli pysyy perässäni …tai… mieluummin… edelläni.

Kenenkään ei tarvitse uskoa lapsellisiin kiiltokuviin, mutta Jumala ja hänen enkelinsä ovat paljon enemmän kuin meidän kuvamme.  Enkelit ovat sekä lapsia että aikuisia varten.

Jeesus Nasaretilaisen seuralaisia ja oppilaita sanotaan suomen kielessä opetuslapsiksi, mutta ensimmäiset opetuslapset eivät olleet lapsia.  He olivat aikuisia, isoiksi kasvaneita, tai ehkä aivan nuorin vielä teini-ikäinen.  Eräänä päivänä opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja kysyivät:  ”Kuka on suurin taivasten valtakunnassa?”

Silloin Jeesus kutsui luokseen lapsen, asetti hänet heidän keskelleen ja sanoi:  ”Totisesti, ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan.  Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa.”  Hetkeä myöhemmin Jeesus lisäsi:  ”Katsokaa, ettette halveksi yhtäkään näistä vähäisistä.  Sillä minä sanon teille:  heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen isäni kasvoja.”  ‒ On hyvä, että Jeesus on voimallinen parantaja, sillä tämän sanottuaan hän sai varmaan parantaa opetuslastensa naamojen venähdyksiä!

Hämmästys oli suuri, kun Jeesus sanoi, että vähäisimmilläkin häneen uskovista on oma enkeli.  Siinä missä viime vuosisatoina on ollut taipumus tehdä enkeleistä, varsinkin suojelusenkeleistä, lasten juttu, pari vuosituhatta sitten Jeesuksen kotimaassa ja muualla Välimeren ympäristössä ajateltiin aivan päinvastoin:  enkelit ovat isojen, mahtavien, tärkeiden ihmisten juttu!  Erityisesti johtavassa asemassa olevat, etunenässä Rooman keisari, tarvitsivat omat suojelushenkensä.  Kristittyjä vaadittiin kuolemanrangaistuksen uhalla palvomaan keisarin suojelushenkeä, koska ajateltiin, että kunnollisen alamaisen tulee huolehtia siitä, että keisarin ja samalla koko valtakunnan suojelija pysyy hyvällä tuulella.  Juutalaiset eivät ajatelleet niin, mutta ne juutalaiset, jotka uskoivat enkeleihin, ajattelivat helposti, että suuret johtajat ovat niin tärkeitä ihmisiä, että näillä on suojelusenkelit, jotka pääsevät tarvittaessa suoraan Jumalan juttusille.

Jeesus torjui tuollaisen ajattelun.  Ensinnäkään meidän ei pidä palvoa enkeleitä eikä huolehtia niistä, vaan Jumala lähettää enkelinsä palvelemaan ihmisiä.  Ja toiseksi:  suojelusenkelit eivät ole pelkästään suuria ja mahtavia ihmisiä varten.  Lapsellakin on oma enkeli.

Jeesus julisti lapset tasa-arvoisiksi aikuisten kanssa näissä enkeliasioissa ja asetti esikuvaksi sellaisen ihmisen, joka on riippuvainen toisten huolenpidosta.  Jeesuksen kuulijat kuvittelivat, että aikuiset ovat Jumalan edessä parempia kuin lapset.  Paljon myöhemmin kristittyjen parissa asia on kiepsautettu ylösalaisin:  nykyään monet luulevat, että lapsenmielisyys on jokin lasten erinomainen ominaisuus, joka tekee lapsista Jumalan edessä parempia kuin aikuisista.  Kun Jeesus sanoi:  ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan, hän ei kuitenkaan opettanut, että lapsissa olisi jokin erinomainen ominaisuus, joka karisee iän myötä ja joka täytyy saada takaisin, tai muuten taivaan portit pysyvät kiinni.

Lasten kaltaisuus ja lapsenmielisyys, joista Raamatussa puhutaan, eivät ole viattomuutta, herttaisuutta, luottavaisuutta, vilpittömyyttä, yksinkertaisuutta eivätkä mitään muuta sellaista.  Tullakseen lapsen kaltaiseksi Jumalan edessä aikuisen ei tarvitse saada itselleen mitään hienoa ominaisuutta, vaan aikuisen on luovuttava itseriittoisuudestaan ja kuvitelluista hienoista ominaisuuksistaan.

Kun Jeesus käski aikuisia nöyrtymään lasten kaltaiseksi, hän ei käsittääkseni tarkoittanut edes sitä, että lapset olisivat luonnostaan esikuvallisen nöyriä.  Aikuiselta vain vaatii nöyrtymistä olla Jumalan edessä kuin pieni lapsi, jolla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin odottaa, että suoja ja ravinto annetaan.  Aikuiselta ei vaadita uskon muuttumista ”lapsenuskoksi”  ‒ Raamatussa ei edes kerrota mistään erityisestä lapsenuskosta ‒  vaan usko on sama kaikille, lapsille ja aikuisille.  Ajatukset uskosta saattavat tietysti vaihdella eri ihmisillä.  Raamattu tekee harvinaisen selväksi, ettei aikuisen kristityn tule jäädä ajattelussaan lapsen tasolle, jos Jumala on älyä ja ajattelukykyä antanut.  Enkelit kuitenkin sopivat myös aikuisen ajatuksiin uskosta.

Nykyään ei varmaan tarvitse korostaa sitä, että lapsillakin on suojelusenkelit, vaan Jumalan sana muistuttaa tänään isoja ihmisiä:  et oikeasti ole suuri ja mahtava; et oikeasti tule omillasi toimeen, vaikka olisit varakas ja menestyvä.  Etkä oikeasti pärjää niin hyvin, ettet tarvitsisi suojelusenkeliä.  Sinuakin varten on enkeli; älä tee häntä surulliseksi.  Sinunkin enkelisi on niin tärkeä, että voi milloin tahansa mennä taivaalliseen valtaistuinsaliin puhumaan asioistasi.  Enkelit ovat Jumalan palveluksessa, mutta ne tekevät työnsä palvelemalla meitä – on hyvä sanoa se ääneen edes mikkelinpäivänä!

Niin ‒ hyvä että mikkelinpäivä on kerran vuodessa, vaikka silloin luetaan evankeliumista Jeesuksen rankimpia lausumia.  Jeesuksen opetus enkeleistä tuli oikeastaan sivuhuomautuksena siihen, mitä Jeesus puhui aikuisen vastuusta.  On kauheaa, jos aikuinen johtaa lapsen huonoille teille, ja on kauheaa, jos ihminen missä iässä tahansa antaa periksi maailman viettelyksille.  Emme voi mitään sille, että maailmassa on paljon pahaa  ‒ siksihän me tarvitsemme enkelien suojaa ‒  mutta on jokaisen aikuisen velvollisuus suojella lapsia, eikä vain omia vaan myös toisten.  Jokainen lapsi on niin arvokas, että aikuisen soisi ennemmin joutuvan myllynkivi kaulassa mereen kuin pääsevän johtamaan lapsia pahaan.  (Tähän on heti huomautettava, ettei Jeesus antanut seuraajilleen valtuuksia ottaa oikeutta omiin käsiinsä.  Hän ei lähettänyt opetuslapsia pyhään sotaan lynkkaamaan ketään myllynkivillä eikä millään muullakaan.)

Tämä myllynkivijuttu ei kuitenkaan ollut rajuinta, mitä Jeesus silloin sanoi.  Hän sanoi myös, että on parempi hakata itseltään raaja irti tai repäistä silmä päästä, jos siten välttää viettelykset, kuin joutua kädet, jalat ja silmät tallessa ikuiseen tuleen.  Kirjaimellisesti ottaen Jeesus puhui siinä niin kuin asia on – iankaikkinen hyvinvointi on tärkeämpi kuin ajallinen.  Eri asia on, että viettelykset eivät tässä tarkoita sukupuoliviettiä, jonka Jumala on luonut, eivätkä kiusausta syödä makeaa tai rasvaista, vaan houkutusta luopua uskosta Jeesukseen.  (Tänään luettu Matteuksen kohta on ainoa hänen evankeliumissaan, jossa mainitaan Jeesukseen uskominen!)  Älä rupea silpomaan itseäsi, kun pääset kotiin, sillä tässä ajassa Jumala käyttää palveluksessaan paitsi enkeleitä, myös ihmisiä, ja todennäköisesti hänellä on käyttöä kaikille raajoille ja silmille, jotka sinulla on tallella.

Lokakuun alussa kaksikymmentäseitsemän vuotta sitten ensilumi tuli varhain ja yllätti minut kesken työpäivän.  Kesärenkaat olivat alla, kun ajelin lumista maantietä kotiin päin.  Vaikka kuinka varovasti yritin ajaa, auto karkasi loivassa kaarteessa käsistä, jatkoi suoraan eteenpäin vaikka käänsin ratista vasemmalle.  Luisuin alle metrin päästä ohi isosta opastetaulusta, joka ilmoitti edessä olevasta risteyksestä.  Penkka oli loiva ja lunta oli jo satanut paljon, eikä minulle eikä autolle käynyt kuinkaan; piti vain saada joku hinaamaan auto takaisin tielle.

Takanani ajanut rekkakuski näki liukuni, pysäytti rekkansa ja tuli luokseni.  Kun hän näki, että kolhuilta oli vältytty, hän sanoi ensin:  ”Olipa tuuria matkassa.”  Sitten hän huomasi liperit kaulassani ja vilkaisi käsivarren paksuista opastetaulun metallipylvästä, jonka viereen rengas oli jättänyt jäljen lumeen, ja vakavoitui:  ”Jaa, taisipa olla vähän muutakin kuin tuuria.”  Sitten hän hinasi autoni ojasta.

Enkelit ovat meitä varten maailmassa, jossa tuurilla ei pärjää.  Maailma on kova paikka, elämä on rankka juttu, mutta Jumala on hyvä.

Jouni Salko

 __   __   __

Saarna Juhannuspäivänä 2017

evankeliumi Luukas 1: 57-66
Elisabetin aika tuli, ja hän synnytti pojan. Kun naapurit ja sukulaiset kuulivat suuresta laupeudesta, jonka Herra oli hänelle osoittanut, he iloitsivat yhdessä hänen kanssaan. Kahdeksantena päivänä kokoonnuttiin ympärileikkaamaan lasta. Muut tahtoivat antaa hänelle isän mukaan nimeksi Sakarias, mutta hänen äitinsä sanoi: ”Ei, hänen nimekseen tulee Johannes.” Toiset sanoivat: ”Eihän sinun suvussasi ole ketään sen nimistä.” He kysyivät viittomalla isältä, minkä nimen hän tahtoi antaa lapselle. Sakarias pyysi kirjoitustaulun ja kirjoitti siihen: ”Hänen nimensä on Johannes.” Kaikki hämmästyivät. Samalla hetkellä Sakarias sai puhekykynsä takaisin, ja hän puhkesi ylistämään Jumalaa.
Sillä seudulla joutuivat kaikki pelon valtaan, ja näistä tapahtumista puhuttiin laajalti koko Juudean vuoriseudulla. Ne, jotka niistä kuulivat, painoivat kaiken mieleensä ja sanoivat: ”Mikähän tästä lapsesta tulee?” Sillä Herran käsi oli hänen yllään.

 

Se, että Sakariaan pojalle annettiin nimi Johannes, jota ei ollut aikaisemmin koko suvussa, ei ole meistä mitenkään kummallista. Meistä kummallista on, että sukulaiset eivät nimeä tahtoneet hyväksyä.

Silloin vallitsevan nimikäytännön mukaisesti sukulaiset ja naapurit olivat ihan oikeassa. Nimi liitti lapsen vanhempiensa sukuun ja perinteeseen. Sakariaan ratkaisu oli siksi perinteitä rikkova, eikä hän olisi siihen ryhtynyt, ellei Herran enkeli olisi sanonut hänelle: Rukouksesi on kuultu, vaimosi Elisabet synnyttää sinulle pojan ja sinä annat hänelle nimeksi Johannes. (1:13)

Johannes Kastajan nimenantotilaisuus kertoo jotain silmiinpistävää siitä tavasta, jolla Raamatun Jumala toimii. Hän murtaa kaavojamme, hän ei noudata perinteitämme. Tämä on sitäkin merkittävämpää, kun meille ihmisille uskonto on nimenomaan perinteiden noudattamista. Kristus näyttää olevan se, joka piut paut välittää meidän perinteistämme. Meitä surettaa kun nuori polvi ei arvosta kristillisiä perinteitämme eikä kunnioita esi-isiltä opittuja tapoja. Me tunnemme tuskaa, kun nämä virren sanat eivät toteudukaan: ”Ja meidän polkuamme saa /taas lapsemmekin taivaltaa / He kyntää kerran peltomme, / ja uskoo kuin me uskomme.” (virsi 577:4) Mutta nuoret kulkevat omaa tietään eivätkä usko kuten me olemme oppineet uskomaan.

Meidän on opittava näkemään, että Kristus on suurempi kuin meidän perinteemme. Koko Raamattu näyttää opettavan meille tätä. Uskon isä Abraham sai kutsun: ”Lähde maastasi, asuinsijoiltasi ja isäsi kodista siihen mahan, jonka minä sinulle osoitan.” Jos Abraham olisi ollut uskollinen sille mitä hän on oppinut ja jos hän olisi noudattanut sukunsa perinnettä, ei hän olisi lähtenyt mihinkään, ja Raamatusta olisi tullut paljon lyhyempi kirja. Raamattu ei kerro, että se maa tai suku joka oli Harranissa Abrahamin ympärillä olisi ollut erityisen jumalatonta. Synnistä huolimatta myös Jumalan siunaus näkyi maailmassa. Heprealaiskirje sanookin: ”Usko sai Abrahamin tottelemaan Jumalan kutsua ja lähtemään kohti seutuja, jotka Jumala oli luvannut hänelle perintömaaksi. Hän lähti matkaan, vaikka ei tiennyt, minne oli lähdössä.” (Hepr.11:8)

Aikanaan Israelin kansa kutsuttiin Egyptin orjuudesta luvattuun maahan. Orjuudestakaan lähteminen ei ollut helppo irtautuminen. Erämaavaelluksella muisteltiin Egyptin lihapatoja. Orjuudessa oli hyvätkin puolensa: tiesi mitä tuleva päivä tuo tullessaan. Viimein israelilaiset valloittivat luvatun maan ja perustivat sinne kuningaskunnan ja rakensivat temppelin Herralle. Kaikki tuntui olevan niin kuin pitää. Mutta profeetat nousivat pilaamaan kansan ilon. Kun israelilaiset olivat ylpeitä siitä, että he olivat Herran valittu kansa, Jumala julisti Jeremian kautta: ”Minä olen hylännyt Israelin, en enää välitä kansastani.” Kun uskonnon pyhin paikka oli Jerusalemin temppeli, Jeremia julisti, että turha on hokea ”Tämä on Herran temppeli”, sillä Herra tuhoaa temppelin. Ja kuitenkin Jumala oli kutsunut tuon kansan ja luvannut olla läsnä temppelissään! Joko Vanhan testamentin Jumala on oikullinen despootti, niin kuin jotkut ajattelevat, tai sitten tämä kertoo siitä, että ihmisen ei pidä samaistaa Jumalaa perinteisiinsä – ei edes pyhimpiin perinteisiin.

Jeesuksen opetuksessa kiinnittää huomiota se, että hän osoittaa melkoista välinpitämättömyyttä sapattikäskyä kohtaan. Sapatin noudattaminen oli juutalaisen uskonnon keskeinen kohta. Sen käskyn Jumala oli antanut ja sen rikkomisesta profeetatkin olivat israelilaisia moittineet. Ja nyt Jeesus sanoo: ”Sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten.” Niin on! Minä toivoisin, että tänä viikonloppuna kaupat olisivat kiinni, että ihmiset – kaupan työntekijät – saisivat pitää vapaata. Mutta Jeesus oli vapaamielinen pyhiä perinteitä kohtaan.

Jeesuksen hengessä Paavali julistaa ympärileikkauksen asiaksi, joka ei enää kristittyjä sido. Se on melkoinen temppu sikäli, että 1. Mooseksen kirjassa sanotaan, että ympärileikkaus on ikuinen merkki liitosta, jonka Jumala teki Abrahamin kanssa. Eikä Paavalilla ollut tukenaan edes Jeesuksen sanaa asiasta. Jeesus ei sanonut ympärileikkauksesta mitään. Paavalilla ei ollut Jeesuksen sanaa, mutta hänellä oli koko Raamattu käytössään.  Ja kun hän tunsi koko tämän tarinan Abrahamista alkaen, hän saattoi vetää rohkean johtopäätöksen jopa Raamatun selkeää sanaa vastaan. Jumalan sanassa ei ole kysymys tietyn jakeen noudattamisesta, vaan avoimuudesta Jumalan hengelle. Samainen Paavali kirjoitti: ”Kirjain tuo kuoleman, mutta Henki tekee eläväksi”

Tällainen raamatuntulkinta on tietysti pelottavaa ja siinä on suuret riskit. Jos tärkeää on henki eikä kirjain, lopputulos voi olla se, että kuka tahansa voi sanoa mitä tahansa ja väittää että Jumalan Henki on asian hänelle näin ilmoittanut. Olemme silloin päässeet kyllä kirjaimen orjuudesta mutta päätyneet tulkintojen villiin viidakkoon.

Siksi perinteitä tarvitaan Jumalan toiminnan näyttämöksi. Sillä oli tarkoituksensa, että Herran enkeli ilmestyi Sakariaalle, joka toimi pappina Jerusalemin temppelissä. Ei siinä että hän oli pappi ja että hän teki työtään temppelissä, ollut mitään väärää. Ei Sakariasta kutsuttu jättämään pappispalvelustaan. Mutta hänen piti nähdä, että Jumala voi tehdä jotain enemmän. Toisaalta, juuri hänen juutalainen perinteensä auttoi häntä näkemään, että se oli Herran enkeli, joka hänelle puhui.

Me olemme kokoontuneet kristillisen perinteen mukaisesti viettämään juhannusta kirkkoon. Se on oikein. Pyhäpäivän oikeaa viettämistä kristillisen uskon mukaan on Jumalan sanan kuuloon tuleminen. Silti meidän on tunnustettava, että Jumala tekee työtään tässä maailmassa myös kirkon ulkopuolella. Me tarvitsemme kirkkoa ja Raamattua siihen, että voimme tajuta tämän.

Kotimaa-lehti kirjoitti viime viikolla siitä, miten suomalaisten osallistuminen kirkon tilaisuuksiin on kuluneiden 20 vuoden aikana suorastaan romahtanut. Tilastot ovat hätkähdyttäviä: Jumalanpalveluksiin osallistuminen on vähentynyt 25 prosenttia parinkymmenen vuoden aikana, päiväkerholaiset 60 prosenttia, ja jopa rippikoululaisten määrä 15 prosenttia. Näistä luvuista ei kirkon työntekijänä tai vastuunkantajana voi olla kuin huolissaan.

Minulla ei ole vastausta siihen, mitä nyt pitäisi tehdä. Siitä huolimatta haluan palauttaa mieliin sen, mitä Sakarias teki saatuaan puhekykynsä takaisin. Hän puhkesi ylistämään Jumalaa. Niin minäkin haluan tehdä, ja karkottaa kirkkoa koskevan huolestuneisuuteni ja pahantuulisuuteni, luottaen siihen, että Jumala on armollinen, niin kuin nimi Johannes julistaa. Minua pelottaa tulevaisuus, ja kyselen niin kuin Johanneksen naapurit: ”Mitähän tästä kaikesta oikein seuraa?”  Mutta uskallan silti iloita keskikesän luonnosta, joka vastaansanomattomalla tavalla julistaa, ettei Jumala ole hylännyt tätä maailmaa – eikä meitä kristittyjä. Niin kuin Apostolien teoissa vakuutetaan: ”Hän ei ole jättänyt antamatta todistusta itsestään. Hän on tehnyt teille hyvää, hän on antanut vettä taivaalta ja sadon ajallaan, hän on ravinnut teidät ja täyttänyt teidät ilolla.”