Rauha teille

saarna 1. sunnuntaina pääsiäisestä 8.4.2018 Hattula

 

Rauha teille, sanoi ylösnoussut Herra opetuslapsilleen. ”Rauhaa” ei ole vain kristillinen tervehdys, vaan siitä kristinuskossa on kysymys. ”Rauhaa” toivottavat myös juutalaiset sanoessaan shalom. Samaa tarkoittaa myös muslimien tervehdys salaam aleikum. Koska nämä kolme uskontoa nostavat rauhan niin keskeiseen asemaan, puhun nyt rauhasta.

Tiedättekö miksi juutalaiset eivät usko, että Jeesus on heille luvattu Messias? Kenties vastauksia on muitakin, mutta olen kuullut seuraavan: Profeettojen lupaama Messias on se, joka tuo mukanaan rauhan valtakunnan. Jeesus ei tuonut rauhaa tullessaan tähän maailmaan. Siksi hän ei juutalaisten mielestä voi olla Messias, vaikka onkin muuten hyvä tyyppi.

Vastaus on erittäin ymmärrettävä, varsinkin juutalaisten näkökulmasta. Kuluneet kaksituhatta vuotta ovat olleet juutalaisille lähes taukoamatonta kärsimystä. Ne, jotka uskovat Jeesukseen, ovat syrjineet ja vainonneet juutalaisia. Natsien tuhoamisleirit olivat jäävuoren huippu. Eikä sitä helpota se, että natsit eivät edustaneet kristinuskoa. Kaikki tapahtui kuitenkin kristittyjen asuttaman maanosan keskellä. Ja sitä ennen, vuosisatojen ajan, juutalaisia on karkotettu ja pilkattu, heille ei ole annettu kansalaisoikeuksia yms. Ei mikään ihme, ettei Jeesus rauhan ruhtinaana heitä vakuuta.

Rauhan toivottaminen, rauhan rukoileminen ja työ rauhan puolesta on jatkuvasti tarpeellista ja ajankohtaista tässä maailmassa. En viitsi uuvuttaa teitä luettelemalla niitä sotia ja aseellisia konflikteja joita tällä hetkellä on meneillään. Vähäinenkin uutisten seuraaminen riittää kertomaan, että maailmassa on monia maita, joissa rauha on kaukainen haave. Me olemme kaukana sieltä missä soditaan. Me asumme maassa, jota pidetään vakaimpana ja onnellisimpana maana maailmassa. Silti mekään emme voi elää niin kuin mitään ei tapahtuisi. Pakolaisten virta kriisialueilta Eurooppaan on jatkuvaa ja se voi koska tahansa kasvaa hallitsemattomaksi. Turvallisinkin maa maailmassa joutuu ottamaan huomioon terrori-iskujen mahdollisuuden.

Varsinaisten turvallisuusuhkien lisäksi maailmassa vallitsee mielettömyys, johon olemme niin tottuneet, että emme edes protestoi sitä vastaan. Kaikkien maailman valtioiden varoista suuri osa menee aseisiin. Joissakin maissa puolustusbudjetti on jopa suurin osa valtion budjetista. Suomessa 5 %, Venäjällä 30%. Se on realismia, sanotaan. Jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan, kuuluu vanha viisaus. Ja kuitenkin tosiasia on, että jos asejärjestelmiin suunnatut varat ohjattaisiin ruokaan, asuntoihin ja koulutukseen, suurin osa maailman ongelmista olisi ratkaistu. Eikä ole kyse vain aseiden määrästä ja armeijoiden koosta. Aseteollisuus on maailman suurimpia teollisuudenhaaroja, myös iso osa tieteellistä tutkimustyötä maailman yliopistoissa keskittyy lopulta siihen, miten lajitoverit saadaan tarvittaessa hengiltä. Tämä on kauheaa. Ja me olemme niin tottuneita siihen, että jos joku sanoo, että suunnataan rahat ja työ tappamisen sijasta ruokaan, hän kuulostaa taivaanrannanmaalarilta. Kuitenkin Raamatussa sekä Miikan että Jesajan kirjassa sanotaan: ”Hän, Herra, ratkaisee kansakuntien riidat, hän jakaa oikeutta väkeville kansoille lähellä ja kaukana. Niin taotaan miekat auran teriksi ja keihäät vesureiksi. Yksikään kansa ei enää kohota miekkaa toista vastaan eikä harjoittele sotataitoja.” Tavallisin keino kiemurrella pois tämän Jumalan sanan alta on sanoa, että siinähän sanotaan, että Herra tekee sen. Se toteutuu vasta taivaassa. Tuo vastaus on samanlainen kuin se, että lukisi Paavalin sanat: ”Kristuksessa ei ole orjaa eikä vapaata, ei miestä eikä naista” sillä tavalla, että Kristuksessa tätä eroa ei ole, mutta tässä vajavaisessa maailmassa me saamme pitää toista ihmistä orjana ja täällä miehet saavat alistaa naisia. Ei niin! Kristus on tullut, hän on voittanut kuoleman, hän on ottanut Herruuden tässä maailmassa. Millä oikeudella kieltäydytään toteuttamasta hänen valtakuntansa arvoja?

Rauhaa tarvitaan paitsi kansakuntien, myös yksilöiden kesken.  Efesolaiskirjeessä Paavali kirjoittaa kahdesta ihmisryhmästä, juutalaisista ja pakanoista. Tässä voi ajatella muitakin erilaisia ihmisryhmiä.

”Mutta nyt Jumala on Kristuksessa Jeesuksessa, hänen veressään, tuonut lähelleen teidät, jotka ennen olitte kaukana hänestä. Kristus on meidän rauhamme. Hän on tehnyt nämä kaksi ihmisryhmää yhdeksi ja kuolemallaan hajottanut niitä erottaneen vihollisuuden muurin. Hän on kumonnut lain käskyineen ja säädöksineen, jotta hän omassa itsessään loisi nuo kaksi uudeksi ihmiseksi, ja näin hän on tehnyt rauhan. Ristillä kuollessaan hän omassa ruumiissaan sai aikaan sovinnon Jumalan ja näiden molempien välille ja teki näin lopun vihollisuudesta.”

Jälleen meidän on mahdollista hengellistää tämä rauha. Voimme ajatella, että tuo rauha on ”Kristuksessa”, mikä tarkoittaa, että se on jossakin tuonpuoleisessa, ei tässä maailmassa. Mutta pääsiäisen jälkeinen aika ei anna tällaiseen lupaa. Kristus on tullut, pääsiäisenä on saatu voitto synnistä, kuolemasta ja pahan vallasta. Siksi ei ole lupa pitää yllä vihollisuuden muureja. Se, mihin Kristus, meidän rauhamme, meitä kutsuu, on jotain enemmän kuin sietäminen tai rauhanomainen rinnakkaiselo. Se on rakkaus, yhteys, yhteenkuuluvuus. Joskus tuntuu siltä, että pelkkä pahanteosta pidättäytyminen olisi riittävän ylevä tavoite, mutta kristittyinä emme voi olla tyytyväisiä muuhun kuin siihen, että olemme todella yhtä niidenkin kanssa, joita meidän on luonnollisesti vaikea sietää.

Rauhalla on myös sellainen merkitys kuin mielenrauha. Se on rauhaa, joka ei ole riippuvainen ulkoisista olosuhteista. Esimerkkinä psalmi 131.

Herra, sydämeni ei ole korskea eivätkä silmäni ylpeät. Minä en ole tavoitellut suuria, en pyrkinyt liian korkealle. Ei, olen löytänyt rauhan, mieleni on tyyni. Niin kuin kylläinen lapsi lepää äitinsä sylissä, niin on minun mieleni levollinen.

On olemassa erilaisia tapoja harjoittaa mielenrauhaa. Meditaatiota, joogaa, mindfulnessia. Joskus kristityt epäilevät näitä, koska monet meditaatiotekniikat ovat peräisin ei-kristillisistä uskonnoista. Jos kyseessä on tapa, jolla ihminen rauhoittuu, keskittyy ja saavuttaa mielen ja ruumiin tasapainon, ei se ole kristinuskon vastaista. Sitten jos siitä tulee tapa pelastua, se on epäkristillistä. Joskus mielenrauhan saavuttamiseen ei kummallisia tekniikoita tarvita. Kun miettii, koska on syönyt viimeksi ja kuinka monta kuppia kahvia on juonut, saattaa selvitä, miksi olo on niin levoton. Sosiaalisessa mediassa notkuminen tuskin auttaa ketään saavuttamaan mielenrauhaa.

Sitten on vielä rauha Jumalan kanssa ”Kun nyt Jumala on tehnyt meidät, jotka uskomme, vanhurskaiksi, meillä on Herramme Jeesuksen Kristuksen ansiosta rauha Jumalan kanssa” (Room.5:1) Tämä ei ole sama asia kuin mielenrauha. Sen ymmärtäminen, että meillä on rauha Jumalan kanssa, epäilemättä vaikuttaa mielenrauhaan, mutta se ei ole sama asia. Filippiläiskirjeessä Paavali puhuu Jumalan rauhasta, joka ylittää kaiken ymmärryksen. Ilmaisu on tarkasti muotoiltu. Jumalan rauha ylittää, ei sivuuta tai mitätöi ymmärrystä. Rauha Jumalan kanssa perustuu Jeesuksen Kristuksen työhön pääsiäisenä. Se ei ole mitenkään riippuvainen sinun mielentiloistasi. Voit olla levoton, onneton, masentunut ja jopa epätoivoinen. Se ei tee tyhjäksi rauhaa Jumalan kanssa. Tähän viittasi myös Jeesus sanoessaan: Olen puhunut teille tämän, jotta teillä olisi minussa rauha. Maailmassa te olette ahtaalla, mutta pysykää rohkeina: minä olen voittanut maailman." ja vielä varmemmaksi vakuudeksi hän sanoi: "Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon” Hän sanoi ”älkää vaipuko epätoivoon”, koska se on todellinen uhka. Kun maailma on levoton ja rauhaton, kun minulta puuttuu rauha ympärilläni olevien ihmisten kanssa ja sisimpäni on sekasorrossa, en saa luovuttaa, sillä Herrani on suurempi kuin maailma ja suurempi kuin sydämeni.

Rauhalla on siis ainakin neljä merkitystä: rauha sodan lakkaamisena ja sovintona kansojen kesken, rauhana ihmisten välisenä ystävyytenä ja yhteytenä, sisäisenä mielenrauhana ja rauhana Jumalan kanssa, jonka on saanut aikaan Jeesus Kristus. Jonkun mielestä olisi ehkä pitänyt aloittaa rauhasta Jumalan kanssa ja edetä sieltä vasta lopuksi maailmanrauhaan. Se on lopulta ihan sama. Herra sanoo: ”Rauha teille” ja tarkoittaa kaikkea tätä.

Martin Luther Kingin kuolemasta tuli keskiviikkona kuluneeksi 50 vuotta. Maailma muistaa hänet ihmisoikeustaistelijana, ja siinä se tekee oikein. Hän oli sitä todella, henkensä uhalla. Mutta maailma ei tahdo muistaa sitä, että hän oli ennen kaikkea kristitty. Hänen taistelunsa ihmisoikeuksien puolesta nousi hänen uskostaan Kristukseen. Kun hän kerran kertoi, minkälaista vastustusta ja vainoa hän oli saanut puolustaessaan mustaihoisten oikeuksia, hän kirjoitti:

”Viime vuosina kokemani kauheat hetket ovat vieneet minua lähemmäksi Jumalaa. Syvemmin kuin koskaan olen vakuuttunut siitä, että on olemassa persoonallinen Jumala. Toki olen aina uskonut Jumalaa, mutta aikaisemmin käsitykseni persoonallisesta Jumalasta oli tuskin muuta kuin metafyysinen yleiskäsite, jota pidin filosofisesti ja teologisesti mielekkäänä. Nyt se on elävää todellisuutta, joka vahvistuu arkielämän kokemuksissa. Jumala on ollut minulle syvästi todellinen viime vuosien aikana. Ulkoisten vaarojen keskellä olen tuntenut sisäistä rauhaa. Yksinäisinä päivinä ja synkkinä öinä olen kuullut sisäisen äänen sanovan: ’ Katso, minä olen sinun kanssasi.’ Kun pelko ja pettymys ovat melkein tehneet ponnisteluni turhiksi, olen tuntenut Jumalan voiman muuttavan epätoivon aiheuttaman uupumuksen kannattavaksi toivoksi. Olen vakuuttunut siitä, että maailmankaikkeutta ohjaa rakastava tahto ja että taistelussa oikean asian puolesta ihmisellä on tukenaan väkevä voima. Maailman kovien ja ankarien ilmiöiden takana on rakastava voima. Kun sanotaan, että Jumala on persoonallinen, hänestä ei yritetä tehdä ihmisenkaltaista rajoittunutta kohdetta. Se merkitsee sitä, että otamme hienoimman ja jaloimman, mitä tietoisuutemme voi luoda, vakuutamme sen olevan täydellisenä hänessä. On tosin totta, että ihmispersoonallisuus on rajoittunut, mutta persoonallisuus sinänsä ei välttämättä sisällä rajoituksia. Se merkitsee yksinkertaisesti tietoisuutta ja itsemääräämistä. Siksi Jumala on sanan aidoimmassa merkityksessä elävä Jumala. Hänessä on tunne ja tahto, jotka tajuavat ihmissydämen syvimmän kaipauksen. Tällainen Jumala sekä herättää rukouksen että vastaa siihen.”

seurakuntapastori Miikka Anttila

Saarna yhdeksäntenätoista sunnuntaina helluntaista 15.10.2017 Tyrvännön kirkossa

saarnateksti Markus 12: 28-34
Muuan lainopettaja oli seurannut heidän väittelyään ja huomannut, miten hyvän vastauksen Jeesus saddukeuksille antoi. Hän tuli nyt Jeesuksen luo ja kysyi: ”Mikä käsky on kaikkein tärkein?”
Jeesus vastasi: ”Tärkein on tämä: ’Kuule, Israel: Herra, meidän Jumalamme, on ainoa Herra. Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi ja koko voimallasi.’ Toinen on tämä: ’Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.’  Näitä suurempaa käskyä ei ole.”
Lainopettaja sanoi hänelle: ”Oikein, opettaja! Totta puhuit, kun sanoit, että Herra on ainoa Jumala, ei ole muita kuin hän. Ja kun rakastaa häntä koko sydämestään, kaikella ymmärryksellään ja kaikella voimallaan ja rakastaa lähimmäistään niin kuin itseään, se on enemmän kuin polttouhrit ja kaikki muut uhrit.”
Jeesus näki, että hän vastasi viisaasti, ja sanoi hänelle: ”Sinä et ole kaukana Jumalan valtakunnasta.”

 

Minua viehättää tässä mainitussa lainopettajassa se, että kun hän oli syystä tai toisesta päässyt kuulemaan Jeesuksen käymää keskustelua fariseusten ja saddukeusten kanssa ja huomasi, että Jeesuksen puheissa oli hyvin koskettavaa viisautta, hänkin rohkaistu kysymään oman kysymyksensä. Joskus tämän askeleen ottaminen on ratkaisevaa. Tällä kertaa yhteinen ymmärrys löytyi vaikka usein heillä, jotka omasta mielestään tiesivät paljon, tilanne päättyi väittelyyn tai vihastumiseen.

Nyt myös kysyjälle avautui, että juuri rakkauden kaksoiskäsky ilmaisee elämästä sen olennaisimman, tärkeimmän, sen, mikä antaa merkityksen. Se luotaa syvälle perimmäisiin kysymyksiin ja vastaa niihin yksinkertaisesti. Kun sitä miettii, niin voi ajatella, että eihän tämän elämän pitäisi niin vaikeaa olla. Yksinkertaisesti vain rakastaisimme Jumalaa ja toisiamme ja kaikki olisi hyvin. Miksi me olemme tehneet tästä niin vaikeaa? Vai odotetaanko meiltä kuitenkin kohtuuttomia, sellaista, mihin emme yllä. Luulen, että tämä on meidän useimman kokemus. Joskus jo nuorena, kun innokkaasti etsi vastauksia elämän tärkeisiin kysymyksiin, joutui myöntämään, ettei tämä olekaan niin helppoa kuin voisi luulla. Kipuilua riitti, kun usein joutui huomaamaan, että sitä hyvää, mitä tahdon en tee ja se, mitä en tahtoisi, tapahtuu kuitenkin. Tämän todellisuuden kanssa joudumme yhä elämään. On helppo huomata, että itsekkyys ja aito rakkaus ovat pysyvästi toistensa vastakohdat. Omassatunnossamme Jumala kuitenkin laittaa meidät peilin eteen. Aina siihen ei ole mukava katsoa. Rakkauden käsky vaatii ihmistä unohtamaan itsensä. Omien kykyjen, voimien ja viisauden sijasta tulee luottaa Jumalaan. Häneen ihmisen tulisi suunnata sydämensä, mielensä, sielunsa ja voimansa.

Näin reformaation merkkivuonna lienee kohdallaan viitata tässä omantunnon kamppailussa Lutherin vahvaan kokemukseen, joka muodostui koko kirkon uudistuksen merkkikohdaksi.

Nuoren miehen kipuilut elämän tärkeimmän kysymyksen kanssa johtivat hänet ankaraan luostarielämään. Ajatuksena hänellä oli, että hän tekee kaikkensa, että voisi täyttää Jumalan tahdon. Näin Luther luostarivuosinaan tuli testanneeksi perinpohjin omien ansioiden riittävyyttä pelastuksen asiassa. Lainvaatimus sydämessään hän suoritti uskoaan ja mitä paremmin hän elämällään yritti kelvata Jumalalle sitä rauhattomampi hänestä tuli. Hän sai tässä apua sielunhoitajaltaan ja esimieheltään Johann von Staupitzilta, joka antoi ymmärtää, että todellinen katumus alkaa rakkaudella Jumalaan ja Jumalan tahtoon, vanhurskauteen. Vaikka tämä lohdutti Lutheria suuresti, ei se kuitenkaan avannut solmua siinä kysymyksessä, mistä ihminen voisi saada tuon vaaditun rakkauden, joka oli tien alkukohtana. Lutherin peruskysymyksenä oli kuinka löytää armollinen Jumala tai toisin sanoen miten ihminen voi saavuttaa yhteyden Jumalaan ja levollisuuden mieleensä? Hänen tätä miettiessään heräsi hänessä jälleen, kuten usein ennenkin, suorastaan (intohimoinen) viha sitä julmaa Jumalaa kohtaan, joka vaati aina rakkautta, mutta teki kuitenkin tuon rakkauden luoduilleen aivan mahdottomaksi. Lutherin löytö syvän kamppailunsa jälkeen luostarin askeettisessa tornikammarissa oli se, että ihminen ei voi koskaan omalla yrittämällään täyttää Jumalan tahtoa vaan siihen on kokonaan toinen tie. Kun hän tulee tuntemaan, että hänestä ei todellakaan löydy sitä hyvää, mitä Jumala vaatii ja minkä raamattu osoittaa elämän tärkeimmäksi asiaksi, hän saa sen lahjaksi Jumalalta uskon kautta. Roomalaiskirjeen sanat: Vanhurskas on elävä uskosta, valasivat hänelle Jumalan rakkauden kasvot. Koska Jumala on rakastanut meitä, mekin voimme rakastaa häntä ja toisiamme.

Rakkaudella on ollut aina hintansa. Myös Jumalan rakkaudella. Isämme, Luoja, rakastaa kärsivää maailmaa äärettömän paljon. Sen vuoksi hän lähetti Poikansa maailmaan ja luopui hänestä. Jeesus Kristus kulki uhrautuvan rakkauden tien loppuun asti. Hän antoi elämänsä, jotta meillä olisi rauha Taivaallisen Isämme kanssa ja yhteys häneen. Puhumme Ristin rakkaudesta. Suurinta käskyä ei voi täyttää, jos pitää kiinni omasta edusta, jos kieltäytyy rististä.

Risti on Jumalan uhrautuvan rakkauden, armon tunnus. Armo kohdistuu niihin, joilta puuttuu kaikki: oma hyvyys, oma viisaus ja omat voimat. Ristin rakkaus ulottuu nälkäisiin, vähäisiin, syntisiin, itsekkäisiin ja pahoihin – meihin. Ristin rakkaus antaa anteeksi ja rohkaisee eteenpäin. Se kutsuu myös toteuttamaan tehtävää, joka on vielä kesken. Lainaan vielä pari lausetta Lutherin tekstiä: Omistettuasi uskossa Kristuksen, jonka kautta olet vanhurskas, ryhdy sitten rakastamaan Jumalaa ja lähimmäistä. Huuda avuksi, ylistä, kiitä ja tunnusta Jumalaa, tee hyvää lähimmäisellesi ja palvele häntä ja täytä velvollisuutesi. Nämä ovat todella hyviä tekoja. Ne purkautuvat esiin sellaisesta uskosta ja sydämestä, joka on iloinen siitä, että meillä on anteeksiantamus lahjana Kristuksen kautta.

Mitä voisimme tehdä, jotta syntyisi sovinto ihmisten kesken ja maailmamme olisi oikeudenmukainen ja parempi elää? Keinoja on monia, ja rakkaus on kekseliäs. Olennaista on, että juuri minä etsin tavan auttaa heitä, jotka nyt kärsivät ja unohdetaan. Näin tehden ja toisen sijaan asettuen, huomaa, että itsekin muuttuu. Itsekeskeisyyden tilalle tulee yhteys, vääryys muuttuu oikeudeksi, viha vaihtuu rakkaudeksi, koston sijalla on anteeksianto. Silloin Jumala hyvyys ja armo saavat tilaa – niin minussa ja sinussa kuin siellä kaukanakin.

Joka kerran kun rukoilemme ”tapahtukoon sinun tahtosi” rukoilemme itsellemme voimaa rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä kuin itseämme. Kun lisäämme rukoukseen sanat ”niin maan päällä kuin taivaassa” rukoilemme, että kaikkialla maailmassa, jokaisen ihmisen, kansan ja kansakunnan kohdalla voisi toteutua Jumalan hyvä tahto.

Me ymmärrämme, että käskyissä on ilmaistuna elämän oma laki. Sekä käskyjen rikkomisen että niiden noudattamisen seuraukset ulottuvat paljon laajemmalle kuin vain ihmiseen itseensä. Ne heijastuvat myös perheeseen ja yhteiskuntaan sukupolvesta toiseen. Itsensä rakkaudessa heikoksi tunteva saa lohdutusta siitä, että Jumala rakastaa. Hän voi elää tästä rakkaudesta ja antaa sen virrata eteenpäin. Kirkon tehtävä on kulkea ihmisten rinnalla, tukea heitä ja muistuttaa siitä, että jokainen ihminen on Jumalan kuva ja sellaisena mittaamattoman arvokas.

Virpi Järvinen, kirkkoherra