Diakonian juhlavuoden saarna 28.8.2022 Pyhän Ristin Kirkko

Miten elokuun viimeinen sunnuntai ja tänäkin vuonna tulossa oleva adventin aika liittyvät yhteen?

Yhteinen sana on nöyryys.

Adventtivirren 15 kolmas säkeistö kuuluu näin: ”Nöyryys ja hiljaisuus on valtasi salaisuus. Voimalla, väkivallalla et tahdo hallita. Uskomme vahvista, luo tiellemme valoa, johdata elämään rikkaaseen, rauhaan ja hyvyyteen.”

Ja tänään 12. sunnuntai helluntaista puhuu nöyryydestä, itsensä tutkimisesta. Jeesuksen nöyryys oman tehtävänsä edessä on suuri esikuva ihmisen, meidän jokaisen nöyränä olemisen olemukselle. Kuten kirkkokäsikirjassa tämän sunnuntain teemasta ”itsensä tutkiminen” voidaan lukea: ”Oikea itsensä tunteminen näkyy nöyryytenä ottaa vastaan armo yksin Jumalan lahjana”.

Yksi diakonian ja diakoniatyön tärkeimmistä asioita on nöyryys. Ei nöyristely, vaan nöyryys. Diakoniatyön tekijöinä olemme nöyrästi niiden asiakkaiden edessä, jotka tulevat luoksemme.

Evankeliumitekstissä fariseus kiitti Jumalaansa, siitä että ei ole sellainen kuin muut ihmiset: rosvot, huijarit, huorintekijät tai vaikkapa samaan aikaan temppelissä ollut publikaani.  Fariseus osasi luetella omat hyvät tekonsa ja halusi tuoda ne julkisuteen. Halusi ilmeisesti niistä kiitosta ja arvonantoa itselleen. Nimenomaan itselleen.

Diakoniatyö viettää tänä vuonna 150-vuostis juhlaa. Ensi torstaina 1.9.2022 tulee kuluneeksi 150 vuotta siitä, kun Suomessa vihittiin virkaan ensimmäinen diakonissa, Matilda Hoffman. Tämän kunniaksi vietämme diakonian juhlavuotta.

Diakoniatyön juhlavuotta vietämme tehden diakoniatyötä. Teemme töitä rosvojen, huijareiden, huorintekijöiden ja publikaanien parissa. Teemme töitä myös niiden kanssa, joita evankeliumitekstin fariseus ei maininnut; maan hiljaisten kanssa. Hyvien ja pahojen ihmisten kanssa, outojen ja vieroksuttujen kanssa. Ja silti haluamme tehdä ja teemme ihmisten kanssa töitä niin, että meille kukaan ei ole hyvä tai paha. Meidän tehtävänä on nähdä ihminen kaiken maailman fariseusten antamien leimojen läpi. Emme arvostele tai arvota ihmistä tekojensa tai tekemättä jättämisten kautta.  Sillä jokainen meistä on tehnyt syntiä ajatuksin ja sanoin, teoin ja laiminlyönnein. Teemme töitä myös ihan tavallisten ihmisten kanssa ja niiden kanssa, joka tekevät hyvää salassa.

Jokainen ihminen on Jumalan kuva, ja arvokas Luojansa aikaansaannos. Kun ihminen tulee nähdyksi, hänellä ei ole tarvetta pyytää anteeksi olemassa olemistaan, tehdä itsestään pienempää, hävetä itseään ja elämäänsä. 

Diakonia on paljolti hiljaista ja näkymätöntä työtä. Toki uutiskynnykset ylittyvät aika ajoin leipäjonojen ja velka-asioiden ja konkurssien ollessa tapetilla. Diakonia auttaa siellä, mihin muu apu ei yllä. Ja silloin usein puhutaan vain taloudellisesta avustamisesta, ruoka-avusta, velkaneuvonnasta, sähkölaskuista ja WC-paperin loppumisesta. Valtion ja kuntien ja tulevien hyvinvointialueiden tehtävänä olisi taata ihmisille nuo taloudellisten, fyysisten ja sosiaalisten tarpeiden vajeiden täyttäminen.

Diakoniatyö on myös henkistä, hengellistä ja sosiaalista sekä joskus jopa fyysistä auttamista. Tänään diakonian sanana on kyllä.

Kyllä! Diakoniatyö on!

Kyllä! Pienimuotoisesti voimme auttaa taloudellisesti ja diakoniatyön avustus voi olla hetken pienenä puskurina, jotta kohdattu ja perheensä selviää seuraavaan rahapäivään.

Kyllä! Voimme soittaa ja auttaa asioinnissa niin pankin, sosiaalitoimen kuin Kelan kanssa. Voimme yhdessä täyttää tarvittavia papereita ja viedä ne yhdessä postilaatikkoon.

Kyllä! Saamme ja voimme jakaa ruoka-apua viikoittain pienituloisille yhdessä diakonian kullanarvoisten vapaaehtoisten kanssa.

Kyllä! Rukous on suurta diakoniatyötä. Saamme muistaa ja rukouksella tuoda myös kaukaisimmat lähimmäiset lähemmäksi.

Kyllä! Arjen lähimmäisyys on suurta diakoniaa. Sinä ja minä yhdessä. Luojamme edessä, toisiamme tukien ja lohduttaen, auttaen ja saattaen. Iloiten iloitsevien kanssa ja surren surevien kanssa.

Diakoniatyö on Jeesuksen ruokkimisihmeen jatkamista. Viidestä leivästä ja kahdesta kalasta on riittänyt tämänkin sunnuntain uutispuuroon, tämänkin elämän jokapäiväiseen leipään, tämänkin päivän avun antamiseen.

Suurin kyllä on siinä, että me voimme kohdata ihmisen kasvoista kasvoihin. Ihminen kohtaa ihmisen.  Diakoniatyössä välitämme ihmisille armoa ja rakkautta. Nämä lahjat Jumala haluaa ihmisen ottavan vastaan.

Siis apu, jota kukaan muu taho ei anna, on seurakunnan ja diakonian tärkein tehtävä. Olemme kutsuttu armon, Jumalan suuren lahjan, välittäjiksi ja eteenpäin viejiksi.

Diakoniseen elämäntapaan riittää viisi sanaa: Jumala ole minulle syntiselle armollinen! Luojan edessä saamme olla kädet ristissä, nöyrästi, hartaasti, kunnioittaen. Hiljentyen elämänantajan edessä.

Ritva Viitala ja Sari Airola

Saarna yhdeksäntenätoista sunnuntaina helluntaista 15.10.2017 Tyrvännön kirkossa

saarnateksti Markus 12: 28-34
Muuan lainopettaja oli seurannut heidän väittelyään ja huomannut, miten hyvän vastauksen Jeesus saddukeuksille antoi. Hän tuli nyt Jeesuksen luo ja kysyi: ”Mikä käsky on kaikkein tärkein?”
Jeesus vastasi: ”Tärkein on tämä: ’Kuule, Israel: Herra, meidän Jumalamme, on ainoa Herra. Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi ja koko voimallasi.’ Toinen on tämä: ’Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.’  Näitä suurempaa käskyä ei ole.”
Lainopettaja sanoi hänelle: ”Oikein, opettaja! Totta puhuit, kun sanoit, että Herra on ainoa Jumala, ei ole muita kuin hän. Ja kun rakastaa häntä koko sydämestään, kaikella ymmärryksellään ja kaikella voimallaan ja rakastaa lähimmäistään niin kuin itseään, se on enemmän kuin polttouhrit ja kaikki muut uhrit.”
Jeesus näki, että hän vastasi viisaasti, ja sanoi hänelle: ”Sinä et ole kaukana Jumalan valtakunnasta.”

Minua viehättää tässä mainitussa lainopettajassa se, että kun hän oli syystä tai toisesta päässyt kuulemaan Jeesuksen käymää keskustelua fariseusten ja saddukeusten kanssa ja huomasi, että Jeesuksen puheissa oli hyvin koskettavaa viisautta, hänkin rohkaistu kysymään oman kysymyksensä. Joskus tämän askeleen ottaminen on ratkaisevaa. Tällä kertaa yhteinen ymmärrys löytyi vaikka usein heillä, jotka omasta mielestään tiesivät paljon, tilanne päättyi väittelyyn tai vihastumiseen.

Nyt myös kysyjälle avautui, että juuri rakkauden kaksoiskäsky ilmaisee elämästä sen olennaisimman, tärkeimmän, sen, mikä antaa merkityksen. Se luotaa syvälle perimmäisiin kysymyksiin ja vastaa niihin yksinkertaisesti. Kun sitä miettii, niin voi ajatella, että eihän tämän elämän pitäisi niin vaikeaa olla. Yksinkertaisesti vain rakastaisimme Jumalaa ja toisiamme ja kaikki olisi hyvin. Miksi me olemme tehneet tästä niin vaikeaa? Vai odotetaanko meiltä kuitenkin kohtuuttomia, sellaista, mihin emme yllä. Luulen, että tämä on meidän useimman kokemus. Joskus jo nuorena, kun innokkaasti etsi vastauksia elämän tärkeisiin kysymyksiin, joutui myöntämään, ettei tämä olekaan niin helppoa kuin voisi luulla. Kipuilua riitti, kun usein joutui huomaamaan, että sitä hyvää, mitä tahdon en tee ja se, mitä en tahtoisi, tapahtuu kuitenkin. Tämän todellisuuden kanssa joudumme yhä elämään. On helppo huomata, että itsekkyys ja aito rakkaus ovat pysyvästi toistensa vastakohdat. Omassatunnossamme Jumala kuitenkin laittaa meidät peilin eteen. Aina siihen ei ole mukava katsoa. Rakkauden käsky vaatii ihmistä unohtamaan itsensä. Omien kykyjen, voimien ja viisauden sijasta tulee luottaa Jumalaan. Häneen ihmisen tulisi suunnata sydämensä, mielensä, sielunsa ja voimansa.

Näin reformaation merkkivuonna lienee kohdallaan viitata tässä omantunnon kamppailussa Lutherin vahvaan kokemukseen, joka muodostui koko kirkon uudistuksen merkkikohdaksi.

Nuoren miehen kipuilut elämän tärkeimmän kysymyksen kanssa johtivat hänet ankaraan luostarielämään. Ajatuksena hänellä oli, että hän tekee kaikkensa, että voisi täyttää Jumalan tahdon. Näin Luther luostarivuosinaan tuli testanneeksi perinpohjin omien ansioiden riittävyyttä pelastuksen asiassa. Lainvaatimus sydämessään hän suoritti uskoaan ja mitä paremmin hän elämällään yritti kelvata Jumalalle sitä rauhattomampi hänestä tuli. Hän sai tässä apua sielunhoitajaltaan ja esimieheltään Johann von Staupitzilta, joka antoi ymmärtää, että todellinen katumus alkaa rakkaudella Jumalaan ja Jumalan tahtoon, vanhurskauteen. Vaikka tämä lohdutti Lutheria suuresti, ei se kuitenkaan avannut solmua siinä kysymyksessä, mistä ihminen voisi saada tuon vaaditun rakkauden, joka oli tien alkukohtana. Lutherin peruskysymyksenä oli kuinka löytää armollinen Jumala tai toisin sanoen miten ihminen voi saavuttaa yhteyden Jumalaan ja levollisuuden mieleensä? Hänen tätä miettiessään heräsi hänessä jälleen, kuten usein ennenkin, suorastaan (intohimoinen) viha sitä julmaa Jumalaa kohtaan, joka vaati aina rakkautta, mutta teki kuitenkin tuon rakkauden luoduilleen aivan mahdottomaksi. Lutherin löytö syvän kamppailunsa jälkeen luostarin askeettisessa tornikammarissa oli se, että ihminen ei voi koskaan omalla yrittämällään täyttää Jumalan tahtoa vaan siihen on kokonaan toinen tie. Kun hän tulee tuntemaan, että hänestä ei todellakaan löydy sitä hyvää, mitä Jumala vaatii ja minkä raamattu osoittaa elämän tärkeimmäksi asiaksi, hän saa sen lahjaksi Jumalalta uskon kautta. Roomalaiskirjeen sanat: Vanhurskas on elävä uskosta, valasivat hänelle Jumalan rakkauden kasvot. Koska Jumala on rakastanut meitä, mekin voimme rakastaa häntä ja toisiamme.

Rakkaudella on ollut aina hintansa. Myös Jumalan rakkaudella. Isämme, Luoja, rakastaa kärsivää maailmaa äärettömän paljon. Sen vuoksi hän lähetti Poikansa maailmaan ja luopui hänestä. Jeesus Kristus kulki uhrautuvan rakkauden tien loppuun asti. Hän antoi elämänsä, jotta meillä olisi rauha Taivaallisen Isämme kanssa ja yhteys häneen. Puhumme Ristin rakkaudesta. Suurinta käskyä ei voi täyttää, jos pitää kiinni omasta edusta, jos kieltäytyy rististä.

Risti on Jumalan uhrautuvan rakkauden, armon tunnus. Armo kohdistuu niihin, joilta puuttuu kaikki: oma hyvyys, oma viisaus ja omat voimat. Ristin rakkaus ulottuu nälkäisiin, vähäisiin, syntisiin, itsekkäisiin ja pahoihin – meihin. Ristin rakkaus antaa anteeksi ja rohkaisee eteenpäin. Se kutsuu myös toteuttamaan tehtävää, joka on vielä kesken. Lainaan vielä pari lausetta Lutherin tekstiä: Omistettuasi uskossa Kristuksen, jonka kautta olet vanhurskas, ryhdy sitten rakastamaan Jumalaa ja lähimmäistä. Huuda avuksi, ylistä, kiitä ja tunnusta Jumalaa, tee hyvää lähimmäisellesi ja palvele häntä ja täytä velvollisuutesi. Nämä ovat todella hyviä tekoja. Ne purkautuvat esiin sellaisesta uskosta ja sydämestä, joka on iloinen siitä, että meillä on anteeksiantamus lahjana Kristuksen kautta.

Mitä voisimme tehdä, jotta syntyisi sovinto ihmisten kesken ja maailmamme olisi oikeudenmukainen ja parempi elää? Keinoja on monia, ja rakkaus on kekseliäs. Olennaista on, että juuri minä etsin tavan auttaa heitä, jotka nyt kärsivät ja unohdetaan. Näin tehden ja toisen sijaan asettuen, huomaa, että itsekin muuttuu. Itsekeskeisyyden tilalle tulee yhteys, vääryys muuttuu oikeudeksi, viha vaihtuu rakkaudeksi, koston sijalla on anteeksianto. Silloin Jumala hyvyys ja armo saavat tilaa – niin minussa ja sinussa kuin siellä kaukanakin.

Joka kerran kun rukoilemme ”tapahtukoon sinun tahtosi” rukoilemme itsellemme voimaa rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä kuin itseämme. Kun lisäämme rukoukseen sanat ”niin maan päällä kuin taivaassa” rukoilemme, että kaikkialla maailmassa, jokaisen ihmisen, kansan ja kansakunnan kohdalla voisi toteutua Jumalan hyvä tahto.

Me ymmärrämme, että käskyissä on ilmaistuna elämän oma laki. Sekä käskyjen rikkomisen että niiden noudattamisen seuraukset ulottuvat paljon laajemmalle kuin vain ihmiseen itseensä. Ne heijastuvat myös perheeseen ja yhteiskuntaan sukupolvesta toiseen. Itsensä rakkaudessa heikoksi tunteva saa lohdutusta siitä, että Jumala rakastaa. Hän voi elää tästä rakkaudesta ja antaa sen virrata eteenpäin. Kirkon tehtävä on kulkea ihmisten rinnalla, tukea heitä ja muistuttaa siitä, että jokainen ihminen on Jumalan kuva ja sellaisena mittaamattoman arvokas.

Virpi Järvinen, kirkkoherra